Joskus blogia aloittaessani kerroin vakavasta vauvakuumeesta, joka minut kevään kynnyksellä valtasi. Tilasin netistä pikkuisia Happy Socks -sukkia ja samanlaiset suuremmassa koossa. Ne saa ottaa käyttöön vasta, kun pikkusukillekin on käyttöä. Kirpputorilta ostin lappuhaalarit, jotka mahtuvat noin 1-vuotiaalle vaippapöksylle. Nekin odottavat vaatekaapissa käyttäjäänsä.
Vauvakuumeeni ei ole kadonnut mihinkään. Olen vain siirtänyt sitä hieman. Ei tähän oikein sovi mitkään vauvakuviot, kun leuka on syksyllä menossa leikkaukseen, töitä pitäisi tehdä ja Australiaan lähteä.
Sinänsä tuntuu omituiselta, että koen vauvakuumeen näin vahvasti ja todella toivon saavani lapsia jonain päivänä. Sain nimittäin jo 15-vuotiaana kuulla lääkäriltä, että kohdallani lapsia ei välttämättä tuosta vain hankitakaan: epäsäännöllinen kuukautiskierto ja pitkät kiertovälit kertoivat, ettei ovulaatiota välttämättä tapahdu. Yritä siinä sitten raskautua ilman ovulaatiota.
Olen elänyt tiedon kanssa lähes puolet elämästäni. En ollut aluksi varma, haluanko edes lapsia tai kannattaako minun haluta. Jotenkin hyväksyin ajatuksen siitä, etten saisi koskaan omia lapsia, vaikka niin suoraa palautetta en saanutkaan.
Olen pyöritellyt asiaa mielessäni paljon ja nyt tiedän haluavani lapsia. En ajattele, että lapsen hankkiminen ei kohdallani olisi mahdollista. Yrittämällähän se selviää! Silti olen huomannut ympärilläni ja mielessäni erilaisia pelkoja.
Mitä jos en tulekaan raskaaksi heti – tai edes kuukausien kuluttua? Mitä jos siihen menee vuosia? Mitä jos en tule ikinä raskaaksi? Mitä jos tulen raskaaksi ja saankin keskenmenon? Mitä jos keskenmeno musertaa minut niin pahasti, etten halua enää edes yrittää uudestaan pelätessäni liikaa keskenmenon toistuvan?
Ajatukset ovat tänään olleet jotenkin erityisen läsnä. Eksyin lounastauolla jopa lukemaan aiheesta. Samalla järkytyin, kun nopealla googlauksella en löytänyt mistään tukipaikkaa keskenmenon kokeneille naisille. Lapsettomille, lapsettomuudesta kärsiville ja lapsensa menettäneille oli paikkansa, mutta ei heille, jotka ovat kokeneet keskenmenon. Kyllä hekin tukea tarvitsevat. Ei varmastikaan ole pikkujuttu menettää olento, josta on saanut hetken aika olla onnellisin koko maailmassa. Jonkinlainen kaipuu jää aivan varmasti.
Kommentteihin saa vinkata, jos jollain on tietoa tällaisesta naisten tukikeskuksesta. Ei sitä ikinä tiedä, vaikka joku läheinenkin joskus kaipaisi tuollaista tukea. Toki ystäviä on ja toivottavasti kumppani, joka tukee, mutta sitä voi tarvita myös oikeasti apua.
Tiedän, etteivät pelkoni ole ajankohtaisia ja ne voivat osoittautua täysin turhiksi, mutta minulle ne ovat silti todellisia. Ne satuttavat ja kolhivat hiukan, vaikkei olisi niin aiheellistakaan. Pelot eivät ole mielessäni koko ajan, mutta välillä vauvakuumeissani ne muistan. On minulle ominaista murehtia. Vaan kuten sanoin: aihe ei juuri nyt ole ajankohtainen – vauvakuumetta lukuunottamatta.
Toivotan kaikille vauvakuumeilijoille tsemppiä taudin kestämiseen, ahkeraan paneville onnea raskautumiseen ja odottaville iloisia kiloja sekä kärsivällisyyttä!
TIIA 