F60.3 Epävakaa persoonallisuushäiriö

Tiedossa pitkä kirjoitus epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, sen kanssa elämisestä, masennuksesta, ahdistuksesta, diagnooseista ja lääkityksestä. Oot kiva, jos luet. Oot kivempi, jos saat tekstistä jotain irti. Oon itse kipuillut häiriön kanssa pitkään ja haluan jakaa kokemuksiani, jotta joku muu voisi niistä hyötyä.

Diagnoosi vs. persoona

Sain diagnoosin muutama vuosi sitten, kun vietin kuukauden hoitojakson päiväsairaalassa. Diagnoosi tuntui ja tuntuu edelleen ikävästi leimalta otsalla, mutta on toisaalta auttanut myös ymmärtämään itseäni paremmin. Silti välillä on hankala erottaa, onko jokin piirteeni osa persoonaani vai persoonallisuushäiriötä. Yritän ajatella, etten ole diagnoosini, mutta on se pirun hankalaa.

Vaikutan ulospäin varmasti ihan tavalliselta. Olen valmistunut korkeakoulusta ja minulla on työpaikka. Seurustelen ja myös asun poikaystävän sekä koiransa kanssa. Minulla on ystäviä enkä ole sosiaalisesti erityisen rajoittunut, jos ei lasketa kyvyttömyyttäni small talkiin. Sen sijaan olen avoin ja viihdyn ihmisten seurassa. Minulla on suunnitelmia tulevaisuudelle ja haaveita, joita havittelen toteutuviksi. Hymyilen paljon ja hassuttelen.

Käsitys minusta muuttuu, kun viettää kanssani enemmän aikaa. Olen hiukan holtiton ja nopea käänteissäni. Sen sijaan minun on hirvittävän vaikea sopeutua ulkoa tuleviin muutoksiin ja päätäni kääntää, mikäli olen päättänyt jotain. Puhun ennen kuin ajattelen ja saatan näin loukatakin läheisiäni tai aiheuttaa konflikteja, jotka olisivat olleet vältettävissä pienen miettimishetken avulla. Näen asiat monesti mustavalkoisina eikä harmaata aluetta ole. En ole pitkävihainen, mutta silti leimaan ihmiset tasan kahteen kastiin: hyviin ja pahoihin. Lisäksi saatan helposti elää ilman läheisiäkin ihmisiä, mikäli välimatka on tarpeeksi pitkä. Esimerkiksi Helsinkiin muuttoni jälkeen Turku-kaverit ja jopa oma sisko tuntuvat henkisesti kaukaisilta, vaikka ainoastaan välimatkaa on tullut enemmän ja suhde muuten pysynyt samana. Olen tavallaan välinpitämätön. Sen sijaan Helsinki-ihmisiin leimaannun ja pyrin saamaan heistä kaiken irti.

On vaikea hahmottaa, missä menee häiriön ja oman persoonan raja. Onko sellaista edes? Työpaikallani on tapana selvittää työntekijöiden ominaisuuksia ja kommunikaation keinoja testatun persoonallisuuskyselyn avulla. Sen tulisi helpottaa kommunikointia työhenkilöiden kanssa. Olin testin suhteen äärimmäisen skeptinen ja jopa ahdistunut sen tekemisestä, mutta tulokset saatuani nyökyttelin monelle minulle myönnetylle ominaisuudelle. Huomasin olevani osittain innoissani: Tällainen minä olen! Siinä minulla oli mustaa valkoisella persoonani – ja kokonaan ilman häiriötä! En ole diagnoosini, vaikka se paljon käytökseeni vaikuttaakin. Toki ymmärrän, ettei testin tulos ole aukoton, mutta minulle se merkitsi paljon. Ensimmäistä kertaa diagnoosin jälkeen mietin itseäni ainoastaan persoonana.

Yhteiselo häiriön kanssa

Olen aina pyrkinyt pitämään mielenterveysongelmani piilossa. Olen pyrkinyt olemaan niin kuin muut, vaikka samalla haaleat ja toisinaan punertavat arvet käsivarsissani ja jaloissani ovat minut viimeistään paljastaneet. Samaan aikaan olen ihaillut, kuunnellut ja lukenut ihmisistä, jotka avoimesti kertovat masennuksestaan, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään tai ahdistuksesta.

Vaihtaessani työpaikkaa helmi-maaliskuun vaihteessa olin tarkka siitä, ettei kukaan nähnyt ranteitani tai käsivarsiani. Pidin persoonallisuushäiriön omana tietonani ja keskityin olemaan normaali. Samaan aikaan päässä kuohui isojen muutosten myötä: valmistuminen, muutto, työpaikan vaihto, avoliitto, alkuvuodesta koettu trauma. Aloin oireilla isosti. Oli uusia arpia ranteissa, ahdistuneisuutta, paniikkikohtauksia, lohdutonta itkua. Tiesin tarvitsevani apua.

Kävin lääkärissä, hoidin itselleni keskusteluapua ja otin lopulta isoimman askeleen: kerroin esimiehelleni. Pyysin hetken aikaansa, aloin puhua ja pillahdin itkuun. Snadisti noloa, mutta siinä tilanteessa ja tilassa itkulta ei vain voinut välttyä. Kokosin itseni kuitenkin nopeasti ja vakuutin olevani kunnossa. Tilanne oli vain uusi ja pelottava, kun en ollut aiemmin vastaavaa paljastusta kasvotusten tehnyt. Sanoin, etten halua leimaa otsaani, vaan esimiehen kohtelevan minua kuin muita. Tein selväksi, ettei häiriö tavallisesti vaikuta työntekooni ja olevani edelleen häiriöstä huolimatta luotettava työntekijä. Kerroin arvistani ja hakeneeni apua, joka oli myös järjestetty. Se meni hyvin, eikä ole tarvinnut katua.

Olen käynyt erilaisissa terapioissa yli kymmenen vuotta. Pystyn pitämään häiriön kurissa itsenäisesti mielestäni hyvin. Minulla on kuitenkin tapana haalia elämääni liikaa asioita. En osaa pysyä kultaisella keskitiellä, ja jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa. Sellaiseen hetkeen tavallaan esimiestäni valmistelin, vaikkakin yhdessä sovimme pyrkivämme pysymään kohdallani sillä kultaisella keskitiellä. Se on molempien etu. Tätä noudattaen pidin ensimmäistä kertaa pari sairaspäivää häiriön vuoksi. Tavallisesti olisin ajanut itseni piippuun ja tarvinnut pari viikkoa saikkua.

Häiriön hoito

Epävakaata persoonallisuushäiriötä hoidetaan tavallisesti terapialla ja pahimmissa tapauksissa päiväsairaalajaksoilla, jollaisia itsekin olen kahdesti tarvinnut. Lääkitys voi olla apuna lieventämässä esimerkiksi masennus- tai ahdistuneisuusoireita, mutta varsinaista lääkinnällistä hoitoa itse häiriöön ei ole. On lupailtu, että ajan kuluessa oireilu myös helpottaisi, kun ikää tulee lisää.

Kuten mainitsin, olen käynyt erilaisissa terapioissa yli kymmenen vuoden ajan. Olen jopa tottunut siihen, että minulla on keskustelukontakti. Olen syönyt lääkkeitä välillä säännöllisesti ja toisinaan tarvittaessa.Olen ollut sairaalan päiväosastolla ja toisella kerralla vihdoin sain nimityksen oireilulleni. Silti on ollut turhauttavaa, kun häiriölle ei varsinaisesti ole lääkitystä tai takuulla toimivaa hoitomuotoa. Olo on ollut kuin jonkinlaisella mielenhäiriöhylkiöllä.

Terapiasta olen kuitenkin saanut paljon työkaluja häiriöni hillitsemiseen ja hallitsemiseen. Viimeksi terapiassa minulta kysyttiin, mihin tarvitsen terapiaa. Terapeuttini koki olonsa turhaksi työkalujeni keskellä. Hän kummasteli kykyäni analysoida omaa toimintaani, oli fiiliksissä tulevaisuuden suunnitelmistani ja iloinen kertoessani uusimmista käänteistä. Lopulta jouduin itsekin pohtimaan, mihin terapiaa lopulta tällä hetkellä tarvitsen. Sovimme seuraavat treffit elokuulle. Se lienee viimeinen kohtaaminen tämän ihmisen kanssa.

Tällä viikolla olen kylläkin paljon miettinyt, että hoitokontakti keskusteluineen on oltava. Kaikki ajatukset myllertävät päässäni, enkä saa niistä otetta. Osaan käyttää työkalujani, kun minulla on ihminen, jonka kanssa käydä asioita, tapahtunutta ja tunteita läpi. Kun sitä ei ole, menetän kykyni ja kaikki tuntuu romahtavan.

Lääkitys

Alkuvuoden muutosten myötä iskenyt paha olo ei mennyt ohi ainoastaan keskustelulla. Huomasin nappailevani ahdistukseen tarvittaessa tarkoitettuja lääkkeitä päivittäin – joskus parikin kertaa. Pohdin ja punnitsin vaihtoehtoja pitkään ja lopulta päädyin aloittamaan säännöllisen mielialalääkityksen, vaikka kohdallani olenkin enemmän säännöllistä lääkitystä vastaan. Toiveissani oli saada tasattua traumaperäisen stressireaktion sotkemat tunteet ja kohotettua mudassa laahaavaa mielialaa. En tosiaan kovin mielelläni harrasta säännöllisiä lääkityksiä haittavaikutusten ja turruttavan meiningin vuoksi, mutta valintani tuntui oikealta.

Kokemusta säännöllisistä lääkityksistä on muistaakseni neljän jakson ja kolmen lääkkeen verran. Osa hyviä kokemuksia ja osa huonompia. Tiesin haittavaikutuksista ja siitä, ettei ensimmäinen lääke välttämättä sopisi. Silti en osannut tälläkään kertaa varautua, miten kehoni reagoisi uuteen, vieraaseen aineeseen.

Aloitin lääkityksen reilu kuukausi sitten keskiviikkona ohjeen mukaan puolikkaalla annoksella. Se oli tarkoitus nostaa viikon kuluttua kokonaiseen tablettiin. Vielä keskiviikkona en huomannut mitään erikoista, kunhan olin tavallista hilpeämmällä tuulella ja vatsa tuntui oireilevan. Yö oli levottomampi ja jaloissakin se tuntui, mutta kokonaisuudessaan helppo ensimmäinen päivä.

Torstaina lähdin normaalisti töihin. Olo alkoi ratikassa tuntua oudon humalaiselta ja päässä heitti. Söin töissä tavalliseen tapaan aamiaisen ja jatkoin duuneja pari tuntia. Sitten meni pahemmaksi. Alkoi kuvottaa ja tuskaisa hiki iski. Kädet ja jalat tärisivät. Sain paniikkikohtauksen. Menin hetkeksi parvekkeelle hengittelemään raitista ilmaa ja kuuntelemaan sateen ropinaa. Sain sisäisen kaaoksen hallintaan ja olo tuntui helpottavan. Menin jatkamaan töitä. Sitten sama toistui.

Onneksi valitsin olla esimiehelle tilanteesta avoin. Hän tiesi, että teen asioita saadakseni itseni kuntoon. Esimies kävi tsekkaamassa vointiani parvekkeella ja kehotti lähtemään kotiin. Olin helpottunut. Ei tarvitsisi yrittää peittää huonovointisuuttaan tai pelätä pyörtyvänsä tai oksentavansa toimiston lattialle. Tiesin oloni helpottuvan jo pelkästään sillä, että pääsin kotiin potemaan lääkkeen haittavaikutuksia. Raju startti tuli kuitenkin inhottavasti yllätyksenä.

Nyt olen syönyt lääkettä pidempään ja huomannut inhottavia vaikutuksia mahdollisten hyvien lisäksi. Olo on jotenkin turta. Ei itketä ja kun naurattaa, tunnen oloni aivan hysteeriseksi ja mielipuoliseksi. Kuvittelin, että tämä lääke ei veisi tunteita pois. Toisin kävi. Olenkin taas joutunut punnitsemaan, onko säännöllinen lääkitys kuitenkaan oikea ratkaisu. En pidä siitä, miten se minuun vaikuttaa. Jollain tapaa tuntuu, että vaikka lääkitys pitää mielialan korkeammalla, se ruokkii epävakaata persoonallisuuttani ja oireilen sen suhteen enemmän.

Toki on taas ollut taukoa keskustelukäynneistä, tulevaisuutta jännittää yksi leukaleikkaus ja moni muukin asia voi vaikuttaa oireiluun. Poikaystävän mielestä olen ollut viime viikot oma itseni, mutta omasta mielestäni en ollenkaan.

Elämä epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa ei ole helppoa. Se on jatkuvaa tasapainottelua ja oman käytöksensä analysointia. Tasaisin väliajoin toivoisin olevani normaali. Mutta sitten en olisi minä. Hankalaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s