Viikko leukaleikkauksen jälkeen

Kyllä sitä ihminen voikin kammottavia kuvia itsestään ladata nettiin. Mutta toivon jonkun vastaavanlaista leikkausta harkitsevan henkilön eksyvän joskus tänne blogiini. Sitten hän löytää kaikki kamalat kuvani – ja siitäkin huolimatta ryhtyy leikkiin!

Aloitan tärkeimmästä: leikkaus meni hyvin. Kirurgi ihaili uutta purentaani heti leikkauksen jälkeen. Seuraavana päivänä koko porukka kummasteli sairaalassa pirteää olemustani ja tavallista vähäisempää turvotusta kasvoissa. Tunto katosi leikkauksessa vain kasvojen oikealta puolelta, mikä sekin oli ennenkuulumatonta.

En jännittänyt varsinaisesti leikkausta. Sen sijaan olin hysteerinen nukutuksesta – tai lähinnä kai siitä, etten voisi nukutuksen alta kontrolloida tilannetta mitenkään. Koska olenhan koulutettu suu- ja leukakirurgi… Sain kuitenkin pyytämättä rauhoittavia lääkkeitä ja kohta makasinkin leikkaussalissa maski naamalla.

”Ajattele jotain mukavaa vielä. Ties vaikka näkisit siitä unta koko nukutuksen ajan”, sanoi hoitaja.

Tunsin, kuinka päässä pyöri, ja tiesin sammuvani sekunneissa. Ääneti naurahtaen vein ajatukset vielä poikaystävään ja koiraan. Kuka olisi vielä pari vuotta sitten uskonut, että ennen nukutusta ajattelen viimeiseksi koiraa? Kai on vihdoin julkisesti myönnettävä: se on rakas otus! Jatkossa ei tarvi enää palata kummastelemaan, mitä menneisyyden Tiia koirista ajatteli.

Muistikuvani mukaan siirryttyäni heräämöön ehdin lähettää tärkeimmille Leikkaus ohi ja kaikki ok -viestit (lue: Heräisi ja kaiki kk. En jaksa kirjata kirjoitusvirheitä. Nyt omppumryhua.) ja juomaan lasin omenamehua. Tyhjän kertakäyttömukin tiputin lattialle tähdätessäni ikkunalaudalle. Etäisyyksiä oli hankala hahmottaa. Sitten siirryinkin jo ambulanssilla sairaalaan osaston puolelle.

Leikkauspäivänä yritin sinnikkäästi pysyä hereillä, katsoa televisiota ja tottua turvonneeseen naamaan. Toisin sanoen torkuin illan television pauhatessa naama tunnottomana. Yöllä nukuin tunnin tai kahden pätkissä ja painelin kipupumppua. Sairaanhoitajat kävivät antamassa antibiootteja suoneen ja mittaamassa korvasta lämpöä. Kiitin Jeesusta katetrista, joka poistettiin vasta seuraavana aamuna.

Samaa settiä oli tarjolla myös keskiviikkona. Tosin bonuksena sain hermoromahduksen, koska kukaan ei tuntunut ymmärtävän, miten hankalaa syöminen – tai juominen – minulle oli. Tuotiin keittoa, velliä, kiisseliä, jogurttia ja kanssaan valtavia ruokalusikoita ihmiselle, jonka suu on kumilenkein solmittu osin umpeen. Pilliä ei suositeltu leikkaushaavojen takia ja kyllä se kipeää tekikin, kun kerran kokeilin. Samalla nenä valutti verta aina istumaan noustessa kaikista kylmäpusseista ja ehkäisyistä huolimatta. Lopulta nautin ruokani muovikupista juoden. Jogurttia sai jotenkin syötyä pienellä kertakäyttölusikalla, mutta usein tavaraa löytyi tällaisen yrityksen jälkeen inhottavasti myös rinnuksilta. Turhautti.

Torstai oli turvotuksen osalta inhottavin. Samaisena päivänä poistettiin myös tamponointi vasemmasta sieraimesta. Joku putki oli leikkauksessa nirhaissut nenää, joten turvaksi asetettiin tamponi. Ruokaturhautuminen päätti, että oli jatko-osan aika. Ärsytti, kun joka kerta piti käydä sama keskustelu sairaanhoitajien kanssa syömisestäni. Energiatkin oli matalalla nestemäisen ruokavalion takia. Äiti kävi sisarusteni kanssa visiitillä ja totesi minun kiroilevan tavallista enemmän. Kipulääkitys väsytti. Nukuin torstain ja perjantain välisenä yönä sikeästi läpi yön.

Perjantaina pääsin sairaalasta ja näytin tältä:

img_6091

Yritin Facebookissa saada jonkun sinkkukaverin testaamaan kuvallani Tinderiä, mutta tykkääjistä huolimatta vapaaehtoista ei löytynyt. Mustelmat ovat kuvassa aika vähäisiä. Ne ilmestyivät vasta viikonlopun aikana. Poskilta kaulaa pitkin aina rintakehään asti valuu vihertävä mustelma. Creepy.

Turvotus on kuvasta laskenut entisestään ja huuletkin rasvasin terveemmiksi. Kasvojen vasen puoli on freesimpi. Oikea puoli sen sijaan on tunnoton ja mielestäni jopa roikkuu hieman. En ole ihan tasapainossa piirteideni puolesta. Se on kuitenkin normaalia. Lisäksi nukun oikea poski tyynyssä, mikä hidastaa turvotuksen poistumista alueelta. Kyselen asiasta vielä huomenna lääkärikäynnillä, mutta tuskin tarvitsee huolestua.

Sairaslomaa kirjoitettiin aina marraskuun loppupuolelle. Ennen leikkausta lupasin itselleni toipumisaikaa pari viikkoa, jonka jälkeen palaisin töiden pariin. Löysin itseni kuitenkin jo lauantaina läppäriltä naputtelemasta sähköposteja. Se siitä saikusta. Toki muistan myös levätä ja antaa naaman laskea omalla aikataulullaan, syödä antibioottikuurin loppuun ja ottaa särkylääkettä, kun tarvitsen. Olin kuitenkin ennen leikkausta jakanut elämän jotenkin kahtia: aika ennen leikkausta ja aika leikkauksen jälkeen. Tuota jälkimmäistä en osannut miettiä ollenkaan ennen leikkausta, joten nyt on kova tarve saada uutta tuulta purjeisiin. Super!

Tekisi mieli listata ekan viikon ajalta plussia ja miinuksia, mutta aika paljon negaa on niskassa. Uskon plussillekin löytyvän paikkansa – ei kuitenkaan ihan vielä. Sen negailuihin lisäisin, että kipujen ja safkakaaoksen jälkeen inhottavinta on ollut turvotuksen tuoma kiristävä tunne kasvoissa, ihon kesiminen ja kutiaminen. Kun huomenna pääsen kotiin, painun ekana kylppäriin kuorimaan naamaa jollain aineella. Rasvaamisesta ei ole mitään apua!

Eiku hei apua plussa: mun ihanat ystävät, sisko ja poikaystävä koiransa kanssa! ❤ Yksi antoi asuntonsa käyttööni ennen leikkausta ja sairaala-ajan jälkeen. Toinen safkaili ja kahvitteli kanssani, käytti kaupassa ja auttoi täyttämään jääkaapin mehuilla, smoothiella ja keitoilla. Huippukaksikko kuljetti mut sairaalasta apteekin kautta ystävän nurkkiin toipumaan. Sisko oli yötä kanssani ennen leikkausta ja piti seuraa toipilaalle leikkauksen jälkeen. Lopulta poikaystävä pakkasi kamat ja koiransa saapuen Turkuun hoivaamaan moneksi päiväksi. Huomenna palataan koko kööri Helsinkiin.

– – –

Jo ensimmäisen viikon aikana olen kiinnittänyt huomiota siihen, ettei uusi, hieno purenta tunnu omalta. Leuat yrittävät kuin varkain hakea vanhaa, väärää asentoaan ja peilistäkin katsottuna tuntuu väärältä purra oikein. Vaikka vihasin vinoa purentaani, oli se osa minua. Purenta oli ja on iso osa identiteettiäni. Miltä sitten tuntuu, kun sitä muokataan terveyden tähden? Palaan tähän ajatukseen, kun olen penkonut sitä hieman lisää.

2 Comments

  1. Annamari

    Aivan mahtava että joku joka on kokenut ja kirjoittanut leukaleikkauksesta!Kiitos sulle siitä!Mulla on tulossa molempien leukojen leikkaus jossain vaiheessa eteeni ja olis kiva tietää lisää asiasta ja miten sä nyt voit? 🙂 Onko kasvot ja purenta nyt ok vai onko jäänyt jotain jälkiä yms?

    Tykkää

    1. Tiia

      Kiitos kommentistasi! Vuosi sitten etsin itsekin tosi paljon tietoa toimenpiteestä ja ajattelin jo silloin kirjoittavani aiheesta blogiin ainakin muutamasti. 🙂 YouTubesta löytyy ihmisten kokemuksia myös, mutta meidän jokaisen kokemus on erilainen. Ei siis kannata pelästyä tai edes haalia liikaa tietoa. Mut on siinä vertaistukensa!

      Leikkauksen osalta kaikki on kunnossa. Mitään ihmeempiä komplikaatioita ei ollut tai tullut – nestemäisen ruokavalion aiheuttamaa hermorohmahdusta lukuunottamatta. Ruokavalio oli oikeastaan lopulta pahin. Kipulääkkeitä saa aina, ja kunhan muistaa antaa itselleen aikaa levätä. Kasvoihin jäi pieni arpi kulmakarvaan, muttei sitä huomaa kuin itse. Muuta ei, vaikka tikkejä oli alaleuassakin muutama.

      Kasvot ovat harmonisemmat – kuulemma jopa tavallista harmonisemmat. Muuttuneisiin kasvoihini olen myös tottunut hyvin. Itse en edes muutosta enää huomaa, paitsi vanhoja kuvia katselemalla. Purentakin on pysynyt. Kävin juuri kirurgin kontrollissa.

      Nyt talven tullessa alkaa sen tosin tuntea myös leuoissa, kun onhan siellä aika paljon jonkinlaista metallia. Sellaista pientä paineen tunnetta, muttei mitään kivuliasta missään nimessä. Pahin outous menee kuitenkin ohi, kunhan muistaa suojata kasvot huivilla. 🙂

      Kirjoitin tästä kaikesta itse asiassa jutun Kauneus & Terveys -lehteenkin. Julkaistu numerossa 12/2018. Voit viskellä lisäkysymyksillä, vaikka mun mailin kautta, jos jokin askarruttaa. Mun on helppo huudella, että hyvin se menee, kun olen itse tuon jo käynyt läpi, mutta kyllä muakin niin pirusti jännitti.

      Tässä kuitenkin fiiliksiä puolisen vuotta leikkauksesta: https://merikanto.com/2018/04/24/puoli-vuotta-leukaleikkauksen-jalkeen/

      Piti kirjoittaa aiheesta myös lokakuussa, kun leikkauksesta tuli vuosi täyteen, mutta sehän unohtui. Ehkä palaan asiaan vielä. Voi olla, että tuo artikkeli vei huomion pois vuosipäivästä.

      Tsemppiä oikomisprosessiin ja lopulta siihen leikkaukseen!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s