Maanantai (lyhenne ma tai maan.) on sunnuntain ja tiistain väliin jäävä viikonpäivä. Se on viikon ensimmäinen päivä ja usein myös työviikon ensimmäinen päivä. Näin olemme maanantaita kohdelleet aina vuodesta 1973.
Ja sitten on maanantai. Se on päivistä nihkein, kamalin ja inhottavin. Sellaisia päiviä ei minun kalenterissani enää ole.
Eilen oli huikee, muikee maanantai, ja eilen ehdin:
- herätä kelloon Koomikon kainalossa
- viipyillä peiton alla herätyskellosta huolimatta
- syödä kaurapuuroni sekä mustaviinimarjoilla että banaanilla
- käydä kovasti inhoamassani aamusuihkussa
- suoristaa sähköisen tukan
- matkata Turkuun hammasoikojalle
- tehdä koko bussimatkan ajan töitä
- kuunnella bussimatkan Koomikon räätälöimää matkamusalistaa
- käydä VG Wokin pho-keitolla
- tehdä myös lounaalla töitä eli sopia haastatteluja ensi viikolle
- kuulla hammasoikojilta kehuja purennastani eli se on täydellinen
- kuulla samalla saavani hammasraudat pois kuukauden kuluttua eli purentani on täydellinen
- istua pientä Turku-ikävää Portissa: jos ikinä eksyt Turkuun, mene Porttiin!
- nähdä ystävää ekaa kertaa leikkausturvotuksen jälkeen
- nähdä siskoa ekaa kertaa tänä vuonna
- antaa lehtijutulleni oikeudet julkaisuun myös verkossa
- allekirjoittaa yhteistyösopimuksen verkkosivujen sisällöntuotannosta
- juoda punaviiniä aiemmin mainituissa seuroissa sekä paikassa
- istua lempipaikassani yli neljä tuntia
- käydä ostamassa kotimatkalle evääksi sipsejä
- matkata Turusta takaisin Helsinkiin
- käydä kaupassa ja ostaa ruuat koko viikolle
Seuraavaksi olisi kuulunut listata, kuinka tulin kotiin suukottamaan Koomikkoa ja syömään sunnuntaina leipomaani pitsaa, mutta…
Koomikko ilmoitti bussimatkani aikana menevänsä stand up -klubille. Facebookista urkin klubin kestävän aina klo 22:30 asti, joten en pitänyt kiirettä kotiutumiseni kanssa. Laahustin bussista metroon ja kaupan kautta kotiin.
Kotona oli pilkkopimeää ja vastassa ainoastaan koira. Sytytin valot, laitoin ostokset jääkaappiin ja lämmitin pitsaa. Katsoin televisiota ja leikin koiran kanssa Kellon karatessa yli yhdentoista aloin kummastella Koomikon poissaoloa. Laitoin hänelle viestin saamatta vastausta. Lopulta nukahdin sohvalle.
Heräsin neljältä ja siirryin sänkyyn. Koomikko kuorsasi omalla paikallaan. Ärsyynnyin, ettei tuo ollut herättänyt minua sohvalta kotiin saapuessaan.
Aamulla mainitsin asiasta: ”Olisit voinut herättää! Nukuin sohvalla neljään ennen kuin tulin sänkyyn.”
Koomikko katsoi minua hämmentyneenä ja kenties huvittuneenakin. Kertoi olleensa nukkumassa jo minun saapuessani. Lähteneensä klubilta ekan puoliskon jälkeen. Kuulleensa, kun tulin kotiin. Ihmetelleensä, miksi mekastan ja vingutan koiran leluja, kun hän jo yrittää nukkua.
Tuijotin Koomikkoa hiukan hölmistyneenä. Makuuhuoneen ovi oli kiinni, kun tulin illalla kotiin. Se on kuitenkin aina kiinni, ettei koira pääse tuomaan tassuissaan hiekkaa lakanoihin. Mistä minun olisi pitänyt päätellä, että oven takana nukkuu joku? Nauratti – ja hiukan harmittikin.
Myöhemmin kerroin tapauksesta perheeni WhatsApp-ryhmässä. Pikkusiskon mielestä oli ihme, etten kuullut Koomikon kuorsaavan. Äiti käski ottaa tapahtuneesta oppia ja katsoa aina ensin makuuhuoneeseen. Pikkuveli ei kommentoinut.
Huikee, muikee maanantai.
TIIA 