Kirjoitin jutun helmikuussa ilmestyneeseen ProResto-lehteen. Rehellisesti sanottuna en vieläkään tiedä, miten lehden nimi tulisi kirjoittaa – kaikesta goolettamisesta huolimatta – mutta minä kirjoitan sen ProResto.
Pidän siitä, kun saan hypätä tuntemattomaan. Uskallan kysyä kaikki tyhmät kysymykset ja joka kerta opin jotain uutta. Kerran totesin haastateltavalle, että nyt loppuivat järkevät kysymykset, sopiiko siirtyä järjettömiin. Ja sitä kautta löysin jutulleni ihan teräksisen aloituksen. Lisäksi haastateltava usein rentoutuu siinä vaiheessa, kun homman heittää ihan perseilyksi.
Tykkään tavata haastateltavan kasvotusten, vaikka puhelinhaastattelu oli tehokkaampi vaihtoehto. Olen mieluummin perusteellinen kuin tehokas. Kasvotusten pääsee tulkitsemaan ihmisen elekielen. Mielestäni juttukin on silloin helpompi rakentaa.
Kerran haastattelin Pikku G:tä teknologiayrityksestään. Hän hymyili ensimmäisen kerran koko haastattelun aikana, kun kysyin lopuksi aamupalastaan. On kuulemma huono syömään aamuisin, mutta pyrkii parantamaan tapaansa.
Toimittajan duuni on siinä mielessä hauskaa, että pääsee tapaamaan erilaisia ihmisiä ja paikkoihin, joihin ei muutoin olisi mitään asiaa. Sen sijaan freelance-toimittajan duuni on välillä melko hermoja raastavaa, kun jokaisen jutun joutuu erikseen myymään. Ainakin näin aluksi. Verkosto kasvaa hiljalleen.
Kokonaisen ProResto-lehden voit lukea netissä. Latautuminen kestää hetken, mutta älä luovuta. Se sisältää toisenkin kirjoittamani jutun. Tuo käsittelee suomalaista kahvikulttuuria. Älä siis heti heitä lusikkaasi nurkkaan!
TIIA 