Puoli vuotta leukaleikkauksen jälkeen

Leukaleikkauksestani on tänään kulunut tasan puoli vuotta. Aika tuntuu hujahtaneen, vaikka esimerkiksi kuuden viikon nestemäinen ruokavalio tuntuikin ikuisuudelta. Samoin leikkauksen jälkeen pidetyt kumilenkit raastoivat hermoja.

Kävin siis lokakuun 24. päivä leikkauksessa, jossa sekä yläleukaa että alaleukaa siirrettiin suuntaan ja toiseen. Minulla on lapsesta asti ollut hankala purentavika ja sitä päätettiin alkaa hoitaa, kun olin 27-vuotias. Toki lapsena oli jo ollut kaikenlaisia hammasrautoja, mutta sinnikäs purentavika palautui kerta toisensa jälkeen. Tänä vuonna täytän 30 ja minulla on omasta näkökulmastani täydellinen purenta.

Muistutuksena kaikille ja tiedoksi uusille lukijoille, niin kuusi kuukautta sitten näytin tältä:

img_6109

Yläpuolella siis kootusti naama aina leikkauspäivästä viidenteen päivään leikkauksen jälkeen. Koomikko näki minut vasta neljäntenä tai viidentenä päivänä ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen livenä. Ei voinut lopettaa nauramista. Muistaakseni kolmas päivä oli itselleni pahin, sillä turvotus oli silloin – tai ainakin tuntui olevan – pahimmillaan.

Syöminen turhautti heti sairaalassa. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, etten saa suutani auki edes teelusikan vertaa. Se oli tietysti kipeä, mutta enemmän ongelmia aiheuttivat rautoihin solmitut kumilenkit, jotka pitivät purennan oikeassa asennossa. Lopulta tyydyin ”juomaan” vellit ja jogurtit. Välipalajuomat ja mehupurkit laitoin suoraan laukkuun. Join ne myöhemmin kotiuduttuani.

Leikkaus itsessään sujui kuitenkin mallikkaasti ja ehkä paremminkin kuin osattiin odottaa – pientä nenän tamponointia lukuunottamatta. Leikkauspäivän lähinnä torkuin, vaikka sinnikkäästi yritin seurata televisiosta Masterchef Australian tuoreinta jaksoa. Seuraavana aamuna kirurgi kummasteli ennennäkemätöntä virkeyttäni – verrattuna muihin vastaavan leikkauksen läpikäyneisiin potilaisiin. Toivuin siis hyvin, vaikka syöminen olikin hankalaa.

Olin valmistautunut kotiutumiseen etukäteen hyvin. Raahasin leikkausta edeltävänä päivänä kaupasta litroittain mehuja, soijakaakaota ja mehukeittoja. Olin hankkinut proteiinijauheita ja mannasuurimoita. Lisäksi join teetä, vaikka leikkaushaavoja piti toki varoa. Kotioloissa nestemäinen ruokavalio lähti pyörimään hyvin, mutta kolmen viikon kohdalla alkoi tökkiä. Se vaikutti myös mielialaan. Turhautumisen lisäksi masensi ja toisinaan itkin syödessäni sosekeittoa teelusikalla. Nälkäkin tietysti piinasi. Ne kamalat proteiinijauheet hylkäsin jo ensimmäisellä viikolla. Jäätelöä kului, sillä se auttoi kipuihin ja toi kaloreita kiinteän ruuan myötä tippuneiden tilalle. Neljännellä viikolla aloin hieman huijata ja imeskelin muun muassa makaronilaatikkoa (jep…). Sekin auttoi, että Koomikko alkoi syödä kanssani keittoruokia. Kuuden viikon kuluttua sain lopulta luvan kanssa siirtyä pehmeisiin ruokiin ja lopulta tammikuun lopulla kaikki kiellot poistettiin. Oi sitä iloa!

Mutta palatakseni vielä tuohon alkupäivien kammottavaan turvotukseen. Vaikka kuvan viides leikkauksen jälkeinen päivä näyttää vielä aika epätoivoiselta, niin kahdeksantena päivänä olin jo bailaamassa kirja-alan Marrasgaalassa punaviinilasillinen kädessä. Turvotusta tietysti oli vielä, muttei niin kauheasti. Enkä jaksanut olla kovin pitkään. Oli joka tapauksessa itselleni tärkeää päästä pois kotoa ja näkemään ihmisiä.

Leikkauksessa ulkonäköni luonnollisesti muuttui. Yläleukaa siirrettiin eteenpäin, jolloin nenästäni tuli pystympi ja poskipäät kohosivat. Alaleuka siirtyi käsittääkseni lähinnä hieman vasemmalle, jolloin kasvoistani tuli hieman symmetrisemmät ja tavallaan harmonisemmat. Se oli aika kova paikka, kun on 29 vuotta näyttänyt itseltään ja sitten ei enää näyttänytkään…no itseltään. Inhosin leukaleikkauksen tekemiä muutoksia kasvoissani. Vihasin uutta, hankalaa purentaa. Jossain vaiheessa peilistä alkoi kuitenkin nähdä taas itsensä. Enää sivuprofiilini häiritsee, muttei sekään niin paljon kuin aluksi. Oikeastaan se on aika söpö, kun nenäni on hieman pystympi ja leuat sopusuhtaiset aiempaan verrattuna.

Sain hammasraudat yllätyksekseni pois jo helmikuun lopulla. Olin varautunut pitämään niitä kesäkuuhun asti. Ja melkoinen sattuma, että olin saanut rautakaluston suuhuni tasan kaksi vuotta aiemmin. Facebook muistutti. En olisi itse tiennyt. Alempi kuva on räpsäisty heti ekana toimenpiteenä, kun hampaat olivat jälleen omani ilman mitään vempaimia.

img_0523

Tuorempaa selfietä ei löytynyt, joten julkaisin tuon otoksen helmikuulta.

Aika monet itkut on itketty, että tähän on päästy. Ehkä jokunen hermoromahduskin on koettu. Senkin vielä muistan, miten itsetuntoni laski pohjamutiin samalla hetkellä, kun raudat asennettiin suuhun. Ajattelin, etten ikinä löydä poikaystävää. Nyt naurattaa, mutta tuo oli oikeasti aika iso huoleni aikoinaan. Tosin joku Tinder-mätsi koki asiakseen todeta, että olisi kovin kiihottavaa, jos nainen hammasrautoineen ottaisi häneltä suihin. Toinen komppasi. En tavannut kumpaakaan.

Onneksi maailmassa on myös vähemmän urpoja tyyppejä. Löysin Koomikon ja sitä myötä tajusin, ettei hammasraudoissani ole mitään vikaa. Sen sijaan ne tekevät minusta persoonallisen ja ehkä jopa kiinnostavan. Nyt rautoja ei enää ole, mutta keksin jotain muuta kiinnostavaa.

Tekisinkö kaiken tämän uudelleen? Todennäköisesti – jos en olisi kokenut sitä jo kertaalleen. Oli tämä silti kaiken kivun, turhautuneisuuden ja itkujen arvoinen projekti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s