N97.9 Määrittämätön naisen hedelmättömyys

Jätin hormonaalisen ehkäisyn pois lokakuussa 2017. Ajatuksena oli, että perheemme saisi kasvaa pienokaisella. Etukäteen tiesin, ettei toive toteutuisi kovinkaan helposti. Pitkä, epäsäännöllinen kuukautiskiertoni oli nimittäin havaittu jo ollessani teini-ikäinen. Lääkärin mukaan ovulaatiota ei välttämättä tapahdu, vaan menkat alkavat lähinnä kohdun mielen mukaan.

Tähän nojaten olin jo vuosia totutellut ajatukseen, ettei kehoni kykene raskautumaan – tai ainakin oletin sen olevan jo lähtökohtaisesti hankalaa. Olin valmistellut itseäni siihen, että babyprojekti vie aikaa. Siitä huolimatta innostus, toiveikkuus ja kaikenlaiset haavekuvat valtasivat kehon ja mielen.

Olin tehnyt negatiivisia raskaustestejä vuoden ajan pitäen samalla tunnollisesti kirjaa menkoista, yhdyntäkeskeisestä seksistä ja jokaisesta testistä Clue-applikaatiolla, kun varasin yhteisen ajan lääkäriin. Sekavan kiertoni vuoksi olisin halunnut varata ajan heti ehkäisystä luopumisen jälkeen, mutta käytännöt estivät: vauvaa pitää ensin yrittää vuosi luontoon luottaen. Yksityiselle olisi toki päässyt heti, muttei asia kuitenkaan niin kiireellinen ollut.

Ensimmäinen lääkärikäynti toteutui terveyskeskuksessa. Sitä kautta saisi lähetteen Naistenklinikalle. Muistan olleeni jo kotona huonovointinen. Lääkärissä tärisin ja itkin. Onneksi Koomikko istui vieressä tukemassa ja täydensi lauseeni, kun en itse siihen pystynyt. Puolisen tuntia myöhemmin meillä oli lähete.

Näin jälkikäteen voisin todeta suhtautumiseni lapsettomuuteen ja mahdollisiin hoitoihin olleen melkoisen hysteerinen. Halusin lasta paljon ja pelkäsin, ettei se olisi meille mahdollista. Pelkäsin tutkimustuloksia. Syynäsin pakkomielteisesti kuukautiskiertoani. Kirosin, etten pystynyt arvioimaan ovulaation sijoittumista. Tein niitä negatiivisia raskaustestejä ja itkin joka kerta.

Pääsimme Naistenklinikalle parin kuukauden kuluessa. Ensimmäisellä käynnillä käytiin läpi suunnilleen samoja asioita kuin lähetteen kirjoittaneen terveyskeskuslääkärin kanssa. Tehtiin nopea gynekologinen tutkimus ja kerrattiin seuraavia askeleita. Diagnoosini vuoksi meidän pitäisi a) pyytää hoitavalta lääkäriltäni lausunto, ettei tunne-elämän epävakaus ole este lapsettomuushoidoille, sekä b) käydä samasta syystä sosiaalityöntekijän haastattelussa.

Tuntui epäreilulta, että minun pitäisi erikseen todistaa olevani sopiva äidiksi. Oloni oli loukkaantunut ja epätoivoinen. Lisäksi pelotti. Tiesin menneisyyteni tulevan tielle…

Sosiaalityöntekijän lausunto oli kuin märkä rätti olisi heitetty kasvoille. Meidät käännytettiin lapsettomuusklinikalta ennen kuin hedelmällisyyttä ehdittiin edes tutkia. Soitin sosiaalityöntekijälle, joka oli kirjoittanut lausunnon. Soitin Naistenklinikalle. Soitin Naistenklinikalle uudestaan. Odotin joitain kuukausia ja soitin taas – niin epäreilulta saamamme kohtelu tuntui. Lopputulos oli kuitenkin joka kerta sama: lapsettomuutta ei tutkita, koska tutkimukset eivät voisi kohdallamme johtaa lapsettomuushoitoihin. Itkustani ei meinannut tulla loppua.

Tilanne vaikutti tietysti myös parisuhteeseen, ensisijaisesti kuormittaen. Vastoinkäymisten jälkeen lapsesta tuli minulle eräänlainen pakkomielle. Tuijotin Clue-sovellusta päivittäin ja tein erilaisia laskelmia. Yritin ennustaa ovulaatiota ja saada seksin sopimaan kalenteriin vähintään kerran viikossa. Petyin ja kiukuttelin, jos toista ei huvittanutkaan.

Seksi oli yhtä kuin yhdyntä. Muunlainen seksi tuntui tuhlaukselta. Kyse ei ollut enää nautinnosta, vaan suorituksesta. Millään muulla ei ollut merkitystä, kunhan toinen meistä laukeaisi – en minä. Sitten makasin vartin tyyny takapuolen alla jalat kohti kattoa. Romanttista, eikö?

Jossain vaiheessa raja tuli vastaan. Toistuvat pettymykset, seksistä stressaaminen ja tilanteesta aiheutuvat riidat alkoivat riittää. Vauvahaave oli alkanut ajaa meitä pahasti erilleen. Sen huomaaminen satutti. Oli pakko ottaa tietynlainen aikalisä ja antaa pölyn laskeutua unelman ylle. Asiat piti laittaa nopeasti tärkeysjärjestykseen: parisuhde meni beben edelle.

Syksyllä selasin sosiaalista mediaa törmäten Felicitas Mehiläisen mainokseen. Lapsettomuushoitojen ensikäynnin saisi nyt puoleen hintaan. Hetken asiaa pohdittuani ehdotin Koomikolle, että tarttuisimme tarjoukseen. Yksityisellä pääsisimme todennäköisesti ainakin tutkimuksiin, vaikka lapsettomuushoidot olisivat edelleen mahdottomuus.

Muutaman viikon kuluttua istuimme vastaamassa kolmatta kertaa samoihin kysymyksiin. Muistan, että minua jännitti eri tavalla kuin aiemmin. Halusin niin paljon päästä tutkimuksiin. Millään muulla ei ollut väliä. Onneksi lääkäri ymmärsi. Puolituntisen kuluttua minulla oli lähete verikokeisiin ja ohjeet seuraavan lääkärikäynnin varaamiseen.

Kaksi verikoetta, kolme ultraäänitutkimusta ja seitsemän ovulaatiotestiä myöhemmin satoja euroja köyhempänä sain vihdoin jonkinlaisen diagnoosin: N97.9 Määrittämätön naisen hedelmättömyys. Ovulaatio tapahtuu, muttei todennäköisesti joka kierrossa. Omiin laskelmiin on turha luottaa. Jos haluaa lapsen, pitää ovulaatio paikantaa testien avulla ja aikatauluttaa seksi – panna, vaikkei panettaisi.

Olin lääkärissä yksin, kun sain epämääräisen diagnoosini. Aloin välittömästi itkeä. Olin toki surullinen, mutta osittain myös helpottunut. Sain vihdoin vastauksen asiaan, joka oli kuormittanut minua, Koomikkoa ja parisuhdettamme yli kahden vuoden ajan. Lääkärin lausunnon jälkeen iso taakka putosi harteilta.

Jos haluaisimme, voisi tutkimuksia vielä syventää. Se ei kuitenkaan tunnu nyt ajankohtaiselta. Moni muu asia menee nyt beibiprojektin edelle. Meillä on muun muassa uusi koti – pienempi verrattuna entiseen. Kallion katupölyt vaihtuivat Malminkartanon maisemiin. Työtilanteissa ja -tiloissa on tapahtunut muutoksia. Samoin parisuhde hakee paikkaansa uudelleen. On tavallaan opeteltava näkemään toinen taas eri tavalla ja saatava ravisteltua seksistä se hemmetin suorituskeskeisyys. Nyt tuntuu tärkeimmältä laittaa kummankin oma elämä etusijalle. Hedelmättömyyttään ehtii stressata myöhemminkin.

2 Comments

  1. Nina

    Kiitos avoimesta kirjoituksestasi. En tiennytkään että lapsettomuushoitoihin vaativat puhtaita papereita menneisyydestä, en toki tiedä mitä sinulla on takana, mutta mietin itseäni että enkö pääsisi masennus aikani takia hoidossa etenemään? Tällä hetkellä ylipainoa liikaa että pääsisin tutkimuksissa eteenpäin, epäsäännölliset menkat olleet aina.

    Tykkää

    1. Tiia

      Kiitos itsellesi kommentista!<3 Diagnoosini vuoksi jouduimme tosiaan hiukan tarkempaan syyniin, kun hakeuduimme hoitoihin. Kaikki eivät tarvitse lääkäriltään lausuntoa, että on sopiva vanhemmaksi, tai päädy sosiaalityöntekijän haastatteluun. Kohdallamme voisi myös todeta, että rehellisyydestä rangaistiin. En siis usko, että menneisyydessä diagnosoitu masennus olisi este hoidoissa etenemiselle. 🙂 Hurjasti tsemppiä!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s