Wannabe feministi

En ole koskaan nimittänyt itseäni feministiksi. Se on tuntunut käsitteenä hankalalta. Vuosien kuluessa se on muuttunut lähes kirosanaksi ja jollain tapaa leimaavaksi. Mutta ennen kaikkea olen pähkäillyt sen suhteen, miten minun oletetaan tai oletettaisiin feministinä käyttäytyvän.

Tähän pohdintaan osansa tuo taustani seksologina, kun joudun ikään kuin punnitsemaan jokaista sanaani – tai ainakin selkeyttämään itseäni, jos aion käyttää yleistävää kieltä puheessani: cis-nainen vs. nainen vs. naisoletettu. Kun pelkästään tämä tuntuu toisinaan kuormittavalta, en ole jaksanut edes miettiä kantavani vielä feministin viittaa harteillani. Sillä kyllähän se johonkin velvoittaa. Tällä tarkoitan sitä, ettei sovi olla hiljaa. Aatteensa puolesta pitää puhua samalla tavalla kuin seksologina nostan esille sukupuolen ja suhteiden moninaisuutta – edustanhan näitä itsekin.

Pari päivää sitten kävelin irtokarkkien perässä Malminkartanosta Myyrmäkeen. Kuuntelin matkalla Irene Naakan ja Mona Blingin tuoretta podcastia Kroonisesti ärhäkkä. Olin tapani mukaan hieman ennakkoluuloinen – jopa ampunut koko podin alas ennen kuuntelua, hieman kärjistäen. Mutta matkalla mieleni muuttui.

Ja se on aika paljon. Minun mieleni on nimittäin mustavalkoinen – joko tai. Näen harvoin harmaata aluetta. Tiedän tämän kuuluvan osaksi epävakaan persoonallisuushäiriön oirekuvausta, mutta totuushan on se, että olen myös varsin itsepäinen ja toisinaan mielipiteissäni horjumaton. En varsinaisesti pidä tästä puolessa itsessäni, mutta onpahan jotain kehitettävää!

Aamupäivällä kävelin lähi-Lidliin pähkinäostoksille. Kuuntelin Kroonisesti ärhäkkä -podcastin matkalla loppuun. Liikennevaloissa huomasin liikuttuvani itkuun asti. Osa liikutuksesta menee menkkojen piikkiin, mutta suurin osa oli pelkästään sitä, kun ymmärsin, mitä kaikkea sitä naisena joutuu ottamaan huomioon. Itse en esimerkiksi kovin mielelläni käy pimeällä enää edes kaupassa – ja jos käyn, käytännössä juoksen sen matkan molempiin suuntiin. Valitsen sellaisia reittejä, joilla valot palavat ja on muitakin ihmisiä tai ainakin tilaa kulkea sen sijaan, että kulkisin pimeillä kaduilla.

Kotimatkalla mietin: Mitä vittua, Merikanto? Mutta totuushan on se, että minut on kotonani raiskattu. Olen vaihtanut toiselle puolelle tietä, kun olen tuntenut oloni epämukavaksi miehen lähestyessä. Olen istunut poliisikuulusteluissa, joissa minua ei ole uskottu. Olen teeskennellyt puhuvani jollekin puhelimessa kävellessäni kotiin myöhäisenä ajankohtana. Olen kuullut asiakkailtani paljon. Olen nähnyt ystävän hakevan koiran tuekseen hankalaan tilanteeseen. Olen erikseen opetellut huolehtimaan itsestäni kulkiessani yksin ulkona pimeällä – eikä sen kuuluisi mennä niin.

Päätelmä: Minä olen feministi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s