Mitä kuuluu?

Kaksi tärkeää sanaa. Milloin olet viimeksi sanonut ne jollekin ääneen? Milloin sinulta on viimeksi kysytty kuulumisia siten, että vastauksellasi on oikeasti merkitystä. Että kysyjä on oikeasti kiinnostunut.

Mulla on jokaisen ystäväni kanssa suhde, jossa myös minun kuulumisillani on väliä. Hän ei ehkä aina kysy, mutta minulla on lupa kertoa – ja hän kuuntelee. Minulla on myös ystävä, jolle voin soittaa tarvittaessa vaikka keskellä yötä.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut opiskella seksologiksi näiden ihmisten kanssa. Opinnoissa toki keskitytään asiaan ja oppimaan ensisijaisesti seksuaalisuudesta, mutta Sexpo on siitä ihana turvasatama, että paljon annetaan aikaa myös opiskelijoiden omalle matkalle. En edes muista niitä kaikkia kertoja, kun olen itkenyt opintojen aikana – tai saanut paniikkikohtauksen ja apua siihen heti. Toki ollaan myös naurettu. Mutta siellä mun ympärillä on aina ollut vähintään 12 ystävää, jotka on jakaneet mun ilot ja surut, masennusdiagnoosin, lapsettomuuden, raiskauksen, riidat kumppanin kanssa…

Tästä luottamuksesta kertoo erityisesti se, että koettuani tammikuussa seksuaalista väkivaltaa soitin Seri-tukikeskuksesta kaikkien tutkimusten jälkeen ensimmäisenä opiskeluryhmämme yhteiseen WhatsApp-ryhmään. Kello oli kolme yöllä. Kun aamulla heräsin sairaalapedistä, oli puhelin täynnä tukea. Se oli äärettömän arvokasta.

Ni kysy sun ystävältä, läheiseltä tai tuntemattomalta, mitä kuuluu. Sitten vain kuuntelet ja annat hänelle tilaa kertoa.

Seksuaalinen väkivalta – ja sen oikeat ongelmat

19.1.2017, sitten 24.1.2021 – nämä päivämäärät ovat piirtyneet mieleeni. En unohda niitä ikinä. Molempiin liittyy seksuaalinen väkivalta, mutta jälkimmäiseen niin paljon enemmän. Sen piti johtaa isompaan rikostutkimukseen. Kaikki tehtiin osaltani tietyn sääntökirjan mukaan, mutta silti tekijää ei koskaan kuulusteltu.

Julkinen Facebook-päivitykseni jälkimmäisestä tapauksesta on nähtävissä henkilökohtaiselta sivultani.

Aiempaan tapaukseen haluaisin lisätä sen, että tuolloin tekijästä ei ollut tietoa. Olen tästä aiemmin kirjoittanutkin. Mutta nyt ymmärsin selkeän epäkohdan Suomen poliisin toiminnassa: he soittivat minulle kahdesti rikosilmoituksen jälkeen. Ja minun olisi seksuaalista väkivaltaa kokeneena pitänyt ottaa selvää esimerkiksi siitä, onko taloyhtiössäni valvontakamerat. Raiskattuna reaktioni oli, etten halunnut ottaa asiasta selvää tai edes miettiä koko asiaa. Eikö se kuitenkin olisi poliisin oman tutkintansa alainen asia ottaa asiasta selvää ja antaa uhrille tilaa käydä tunteitaan läpi?

Siitä huolimatta, että seksologian ammattilaisena osasin hakea apua, uskalsin antautua näille tunteille vasta viime viikolla. Uskalsin ensimmäistä kertaa itkeä Koomikon halauksessa, ettei ollut minun syytäni tulla raiskatuksi. Tätä ennen katkaisin suhteeni auttavaan tahoon eli Tukinaiseen – vaikkakin otin heihin uudelleen jo yhteyttä. Samaan aikaan kipuilen sen kanssa, uskaltaisinko hakea itselleni sairaslomaa – koska poliisi ei uskonut raiskausta todeksi, niin miten kävisi terveydenhuollossa. Tällainen kokemus vaikuttaa kaikkeen. Ihmiset eivät ymmärrä sitä.

Ja sitten ihmetellään, etteivät ihmiset edes uskalla ilmoittaa raiskauksestaan. Ni nyt on aika haastaa tämän systeemin ongelmat. Stay tuned!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s