En ole koskaan omasta näkökulmastani pettänyt ketään – paitsi pari ystävää, mikä antaa minusta varsin ihanan kuvan. Mutta ollaan nyt alusta asti rehellisiä. Entisellä poikaystävälläni on kuitenkin tästä pettämistouhusta oma näkökulmansa: ei saa jutella muiden miesten kanssa baarissa, ei saa halata muita miehiä keskustelun päätteeksi – eikä pussata poskelle, mitä en itse kylläkään muista tapahtuneen.
Minulle kaikki aiemmin mainittu on ihan ok, kunhan olen itse perillä tilanteesta. Sen sijaan eksäni lähetti yhteisiä ystäviämme noutamaan minua pois pöytäkeskustelusta, jolloin hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä oli aiheena. En muista toki aihetta enää itsekään, mutta Sami Hedberg se mies ei ollut, vaikka heissä kovasti olikin samaa näköä. Tätä lähdin siis alunperin varmistamaankin. Eksäni hermojen kannalta harmi, että tyyppi oli yhdennäköisyyden lisäksi kiinnostavaa seuraa.
Mutta niin: missä menee pettämisen raja?
Seksuaalineuvonnan opintojeni myötä olen tutustunut kovin erilaisiin suhdemuotoihin. Oma suhteeni on monogaminen heterosuhde eli nainen ja mies suljetussa suhteessa. Sitten on avoimia suhteita, joissa puolisoilla on myös muita satunnaisia kumppaneita. Näiden satunnaisten kumppanien sukupuoli on sitten avoimessa suhteessa elävän pariskunnan päätettävissä oleva asia. Mutta useimmiten pitää olla edes jonkinlaiset säännöt. Sitten on polyamorisia suhteita, jolloin yhteen suhteeseen kietoutuu useampia vakituisia suhteita sukupuolesta usein riippumatta – mutta ei sovi yleistää. Eräs luennoitsija kuvasi omaa suhderykelmäänsä laumaksi. Hän ei kokenut olevansa kenenkään kanssa erityisesti suhteessa, mutta heillä oli näiden laumansa jäsenillä jonkinlainen yhteys kuitenkin. Enkä koe tämän enempää tarpeen eritellä enää sukupuolisuutta, vaan totean kaikkien olevan yhtä tärkeitä aiemmista maininnoista tai mainitsemattomuuksista huolimatta – myös suhdemuodot.
Elän itse tietynlaisessa heterokuplassa, joten toisinaan on hankala muistaa mainita kaikki ihana monimuotoisuus.
Pettäminen joka tapauksessa rikkoo useimmiten ainakin yhden ihmisen, luottamuksen ja jopa sen ihmissuhteen. Pitääkö rajat aina sopia erikseen? Mitä se kertoo ihmissuhteesta ja sen arvottamisesta, jos rajat on erikseen sovittava?
En näe itseäni avoimessa suhteessa, mutta toisinaan leikittelen ajatuksella. Mitä jos? Tunnen itseni, joten tietäisin kaiken parisuhteen ulkopuolisen olevan ainoastaan seksiä. Mutten kuitenkaan tietäisi, mitä se toinen oikeasti ajattelisi mahdollisista parisuhteen ulkopuolisista panoista – siis omalla kohdallaan. Olisiko se vain seksiä? Ja miten voisin ikinä varmistua? Miten toinen voisi kohdallani varmistua? Tässä tulee tietysti puheeksi luottamus aivan eri tasolla.
Oman identiteettikriisini aikana tässä jonkin aikaa sitten saatoin sivuta teemaa Koomikon kanssa, mutta seuraavana päivänä asia oli jo selvitetty. Sillä tavalla siis selvitetty, että minä kerroin puhelimessa olleeni idiootti ja kenties hieman tahallani provosoiva ja aika kamala. Perus. Ulkopuoliset vaikutteet imeytyvät minuun toisinaan kiinni hieman liikaakin. Ja sitten herään siihen, mikä on oikeasti tärkeintä – ja pyydän anteeksi. Pettämiseen olisi kuitenkin ollut vielä paljon matkaa.
Uskon, että moni pariskunta tunnistaa yksilöinä niin rajansa kuin toisen rajat. Toisen tuntee ja tunnistaa, kun tietää menevänsä kohta liian pitkälle. Sitten on näitä pariskuntia, joille on Temptation Island Suomi. Ei siis varsinaisesti pelkästään dissaten, vaan sielläkin kyse on luottamuksesta. Ja saahan näistä oikeasti puhua!
En missään nimessä halua vähätellä kenenkään luottamuspulaa pari- tai ihmissuhteessa tai missään. Muistan itsekin olleeni monesti epävarma esimerkiksi siitä, tulisiko Koomikko ihan oikeasti minua vastaan Kamppiin, kun bussini Turusta saapui. Helsinki ahdisti minua, koska en tuntenut katuja. Olin muutenkin epävarma itsestäni, olemuksestani, osaamisestani… Hän oli vastassa joka kerta.
Lopulta luotin niin paljon, että muutin kanssaan asumaan. Menin kihloihin, ja hääpäiväkin on jo sovittu. Häneen luotan kaikkein eniten.
