Aivotärähdyksestä se alkoi. Päänsärkyä seurasi takaraivossa vuotava vekki, joka tietysti tulehtui. Siten vietin joulun kovassa kuumeessa. Vuosi vaihtui antibioottikuurin tukemana. Haavahoidot rytmittivät tammikuuta aina yli puolivälin. Taisin syödä toisen antibioottikuurinkin haavan tulehduttua uudestaan. Kolmannella kerralla pääsin ambulanssilla päivystyksen kautta sairaalaan – verenmyrkytys.
Kaksi viikkoa sitten tilanne oli vakava. Sitä ei käy kieltäminen. Kuume oli korkea, syke vähintään 140 ja verenpaine alhainen. Ruoka ei maistunut, mutta toisaalta nesteet eivät pysyneet sisällä. Kasvoihin alkoi ilmestyä turvotusta. Päähän sattui enemmän ja enemmän, eikä särkylääkkeistä ollut apua. Olo oli kaikin puolin heikko.
Tiesin tarvitsevani sairaalahoitoa, mutten halunnut myöntää sitä itselleni tai Koomikolle. Ajattelin sinnitteleväni seuraavan aamun haavahoitoon asti. Myönnetään: ajattelin typerästi. Mutta olin peloissani, kauhuissani ja jopa paniikissa. Lopulta kuitenkin pyysin Koomikkoa soittamaan ambulanssin. En uskonut, että olisin selvinnyt julkisilla tai edes taksilla päivystykseen. Päässä tuntui sekavalta.
Sairaanhoitaja mittasi verenpaineen ja tunnusteli pulssia. Seuraavaksi sain syliini vaaleanpunaisen paidan, johon pyydettiin pukeutumaan. Sydänfilmin jälkeen paidan seuraksi ojennettiin housut. Jäisin sairaalaan.
Vietin ensimmäiset kolme yötä valvomossa. Kehoani ja sen toimintoja tarkkailtiin aina ympäri vuorokauden. Johtoja, letkuja ja verikokeita. Nesteitä ja antibioottia. TT-kuvia ja varjoainetta. Halusin olla rohkea, mutta kaikki epätietoisuus toi kyyneleet silmiin. Hukutin itseni television tarjontaan.
Kun keho alkoi voida paremmin, pääsin infektio-osastolle. Siellä lopulta ymmärsin, ettei kyse ollutkaan ihan tavallisesta, tulehtuneesta haavasta. Bakteeri oli päässyt vereen.
– – –
En toistaiseksi ymmärrä tilanteen todellista vakavuutta. Rehellisesti sanottuna huomaan nauravani koko asialle. Hermostuneesti hekottelen. Samalla odotan hetkeä, jolloin kaikki kokemani iskee tajuntaan ja romahdan. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä. Sen aika ei ole nyt. Sairaalassa sanoivat, että voi viedä muutaman viikonkin ymmärtää kokemansa. Sitä odotellessa.
– – –
Aika tuntuu jotenkin pysähtyneen. Kohdallani vuosi ei vaihtunutkaan. En elänyt tammikuuta, vaan hyppäsin päänsäryn siivittämänä suoraan helmikuuhun. Ilmeisesti näin voi käydä, kun sairastaa pitkään ja on useimpina päivinä lähes toimintakyvytön. Sairaala oli ainoastaan piste ison i-kirjaimen päälle tai muhkea kirsikka kakussa.
Sairaalasta pääsin kotiin eilen. Tuntuu hyvältä olla tutussa ympäristössä, vaikkei tutulta juuri tunnukaan. Huomaan kaipaavani sairaalan sinisiä lakanoita ja moottoroitua sänkyä. Selaan tv-ohjelmistoa ja pohdin, minkä elokuvan katsoisin ennen nukkumaanmenoa. Mietin, mitä huonetoverilleni kuuluu. Hän jäi sairaalaan, kun minä jo lähdin. Kotona on hyvä, mutta osa minua jäi Meilahden Kolmiosairaalaan.
Maailmani tuntuu jotenkin pysähtyneen. Uppoudun ajatuksiini. Olen paikalla, mutten läsnä. Sen sijaan tulevaisuus näyttää viehättävältä: aion toteuttaa omia unelmiani.
