Tarina työnhausta

Sain noin kuukausi sitten puhelun rekryfirmasta. Mainostoimisto etsi riveihinsä kirjoittajaa ja minua pyydettiin hakemaan duunia. Olin juuri perunut Duunitorin ja Oikotien työpaikkavahdit sähköpostistani. Olin päättänyt, etten etsisi enää aktiivisesti työpaikkaa, vaan keskittyisin toiminimeeni. Duuni kuulosti kuitenkin sen verran mielenkiintoiselta, että lähetin hakemuksen.

Seuraavalla viikolla sain kutsun työhaastatteluun.

Menin haastatteluun valmistautumatta sen kummemmin. Olin ajatellut kurkistavani edes mainostoimiston verkkosivuille, mutta sekin jäi. Sen verran monta työhaastattelua olen kuitenkin ehtinyt vuoden aikana antamaan, että suoriuduin tilanteesta juuri panostamatta.

Olin paikalla, mutten läsnä. Ajatukset harhailivat opinnoissa, ruuanlaitossa ja toisaalta roikkuvissa deadlineissa. Pyysin rekrytoijalta haastattelun päätteeksi sentään käyntikortin lähettääkseni jälkikäteen työnäytteitä sähköpostiin. Senkin hoidin.

Olin aivan varma, etten pääse tapaamaan mainostoimiston edustajia, vaan rekrykierros olisi osaltani tässä. Toisin kävi. Pari viikkoa myöhemmin sain jälleen puhelun, jossa minut kutsuttiin mestoille uudestaan.

Marssin paikalle jälleen varsin valmistautumatta. Annetun ennakkotehtävän olin kylläkin saanut purettua. Meininki haastattelussa oli rento. Heittelin mainostoimiston väestä koottua raatia hölmöillä ideoillani ja hauskuutin kertomalla, että sisältöjen osalta tuotan tekstiä aina seksivälineistä rännien puhdistukseen – jääkiekkoa unohtamatta.

Haastattelusta jäi hyvä fiilis. Yksi mainostoimiston porukasta oli oletettavasti googlettanut meikäläisen ja sitä kautta päätynyt erinäisiin teksteihin. Kehui persoonallista otettani ja tapaa kirjoittaa, mitä se sitten tarkoittaakaan. Omaa tekstiä on kovin hankala arvioida. Haastattelun päätteeksi lupasivat heti alkuviikosta ilmoitella, kuinka kävi.

Kiemurtelin viikonlopun yli. Halusin luonnollisesti tietää rekrytoinnin lopputuloksen, mutten ollut varma, haluanko työpaikkaa. Toiminimen, seksuaalineuvojan opintojen ja kaiken muun pyörremyrskyn keskellä tuntui hankalalta löytää tilaa vakituiselle kokopäiväduunille, vaikka sitä saisikin tehdä enimmäkseen etänä – ja vaikka siitä saisikin enemmän rahaa. Vaakakupissa painoi myös se, että olen juuri saanut toiminimen kannalta kaikki viralliset tahot tyytyväisiksi ja selvittänyt kaikki roikkuneet asiat vakuutuksia myöten.

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti: en saanut duunia.

Olin tavallaan helpottunut. Minun ei tarvitse päättää, mitä haluan tehdä tai miten jakaa aikani toiminimihommien, opintojen ja kokopäiväduunin kanssa. Olen kuitenkin vasta saanut toiminimeen liittyvän byrokratian aisoihin ja aloittanut tammikuussa seksuaalineuvojan opinnot. Liikaa on liikaa – ja sitä yritän itselleni viimeistään nyt kolmenkympin kynnyksellä opettaa.

Siitä huolimatta annoin rekryfirmalle luvan säilyttää cv:ni pinossaan, jos jotain vastaavaa duunia tulisi toistekin. Eihän sitä tiedä, millainen tilanteeni on vaikka puolen vuoden kuluttua. Eikä sitäkään tiedä, millaisiin teksteihin minut googlannut mainostoimistomies lopulta törmäsi. Ehkä eilinen kirjoitus suuseksisuojasta oli liikaa…